Friday, November 9, 2007

Yhteiskuntasopimus on määräaikainen

Kunnioitin tapahtunutta muutaman päivän hiljaiselolla, mutta koska niin monet muutkin ovat avanneet sanaisen arkkunsa asian johdosta, katson, että minun on myös vihdoin tehtävä se. Nimittäin, suurin osa siitä, mitä tähän asti on lausuttu esim. television puheohjelmissa on ollut melko ala-arvoista jokeltelua. Toki myönnän, että itsekin olen vielä shokissa tapahtuneen johdosta, eikä omakaan analyysini ole varmasti partaveitsen terävää.

Mietteitä Jokelan tapaus herätti tietysti välittömästi. Olen joskus aikaisemmin sanonut, että kun ihminen turhautuu niin paljon, että kokee kaiken olevan yhdentekevää, hän samalla tavallaan sanoutuu irti niistä kirjoitetuista ja kirjoittamattomista pykälistä, jotka määrittelevät sen kollektiivisen sopimuksen, jonka puitteissa täällä Suomi -nimisessä yhteisössä elämme.

Erona Pekan tapaukseen, olen käyttänyt esimerkkinä henkiöitä, jotka ajetaan niin käsittämättömään köyhyyteen, että heidän on tehtävä äärimmäisiä tekoja selvitäkseen. Kun ihmisiä alkaa kuolla hoidon, ruuan tai asunnon puutteeseen, nousee joukosta väistämättä sellaisia yksilöitä, jotka eivät ole valmiita kuihtumaan hiljaa pois, vaan lähteävät näyttävästi ilotulitusten räjähdellessä ja fanfaarin soidessa.

Jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen kipukynnys kokemansa yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden suhteen. Jokaisella tämä kipukynnys on myös yksilöllinen. Ihmistä ei välttämättä tarvitse ajaa totaalisesti nurkkaan, ennenkuin jotain napsahtaa. On selvää, että kun perustarpeiden tyydyttäminen on uhattuna, löytyy prosentuaalisesti hemmetin iso joukko ihmisiä, jotka ovat valmiita käyttämään väkivaltaa tavoitteidensa saavuttamiseen. Lisäksi tällaisessa tilanteessa löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita motivoimaan ja johtamaan niitä, jotka vielä epäröivät valitun strategian mielekkyyttä selviytymisen kannalta.

Monille voi kuitenkin tulla yllätyksenä se, että yhteiskunta ei romahda yhdellä rysähdyksellä, jossa köyhät ryhtyvät kapinaan politrukkien kiihottamana. Yhteiskunta on dynaaminen ja pienemmässä mittakaavassa oireita alkaa näkyä jo paljon aikaisemmin. Yhteiskunta oirehtii sitä enemmän, mitä huonommin sen yksilöt voivat. Pahoinvoinnin kasvaminen näkyy siis suoraan väkivallan lisääntymisenä.

Yhteiskunnalla voi myös perustarpeiden osalta mennä näennäisen hyvin, vaikka samaan aikaan saatetaan arvokonservatiivisista lähtökohdista tai jonkinlaisen moraalidiktatuurin oikeuttamana säännellä tiukasti ihmisten henkilökohtaista elämää kieltojen, rajoitusten ja julmien rangaistusten muodossa. Tällainen kielto oli esim vasta 1970-luvulla kumottu homoseksuaalisuuden kriminalisoiva laki ja katson sellaiseksi (ainkin osittain) myös nykyisen päihdelainsäädännön, joka päihderiippuvaisten auttamisen sijaan tuntuu keskittyvän enemmän rankaisemiseen.

Kiellot ja rangaistukset ovat tarpeen silloin, kun niillä turvataan muiden ihmisten perusoikeudet, mutta täysin käsittämättömiä silloin, kun niillä puututaan yksilön vapauteen järjestää elämänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Pahimmassa tapauksessa tällaisten kieltojen ja niihin liittyvän repression avulla tuhotaan joidenkin ihmisten elämä totaalisesti. Kun elämällä ei ole enää merkitystä ja ihminen ajetaan kuvainnolliseti kuilun partaalle, tekevät jotkut ihmiset mieluummin epätoivoisen amokjuoksun, sen sijaan, että hyväksyisivät kohtalonsa hiljaa alistuen.

Siksi Jokelan tapaus on otettava vakavasti. On helppo vakuutella itselleen, että kyseessä oli vain yksittäsen häiriintyneen mielen aiheuttama traaginen onnettomuus. Suurella todennäköisyydellä näin toki onkin. Harva tapahtuma on kuitenkaan homogeeninen. Newtonin mekaniikan kolmas laki näyttää toimivan myös yhteiskuntapolitiikassa:"For every action there is [...] a reaction".

Olemme onnellisia, jos Jokelan tragedia jää yksittäistapaukseksi ja saamme jälleen uinua seuraavat 20 vuotta rauhassa, kunnes seuraava mieleltään pahasti järkkynyt nuorukainen tekee vastaavanlaisen hirmuteon. Itse en ainakaan olisi valmis pistämään rahojani likoon tämän puolesta. Kun ennakoidaan riskejä, pitäisi käyttää riskin osalta kahta perussuuretta:
  1. tapahtuman todennäköisyyttä
  2. tapahtuman vaikuttavuutta
Jos riski on vaikutuksiltaan vähäinen ja todennäköisesti jää tapahtumatta, ei riskiin kannata varautua. Jos riski on todennäköinen, mutta vaikutuksiltaan vähäinen, kannattaa riskiin vaikutusten vähäisyydestä huolimatta varautua, sillä riski tulee sadan prosentin todennäköisyydellä toteutumaan jossain vaiheessa ja luultavasti toteutuu jossain mittakaavassa jatkuvasti. Jos riski on todennäköinen ja vaikutuksiltaan suuri, on ilmiselvää, että riski kannattaa pyrkiä eliminoimaan kokonaan. Kun puhutaan riskeistä, jotka ovat todennäköisyydeltään pieniä, mutta vaikutuksiltaan suunnattomia, ihmiset yleensä menevät sekaisin. Lentoturvallisuudesta osataan olla huolissaan, mutta ilmastonmuutoksen torjumiseksi ei olla valmiita uhraamaan mitä tahansa, vaikka ilmastonmuutos on suurin uhka jonka ihmiskunta on tähän mennessä kohdannut. Todennäköisyydeltään pienikin riski on siis vähintäänkin ennakoivan ajatuksen arvoinen, mikäli sen vaikutukset ovat laajat.

Mikäli yhä useampi yhteiskunnan jäsen voi huonosti ja irtisanoo yksipuolisesti yhteiskuntasopimuksen, on sillä erittäin laaja vaikutus siihen yhteiskuntajärjestykseen, johon olemme tottuneet ja jota useimmat meistä pitävät puutteistaan huolimatta anarkiaa pienempänä pahana. Siksi jokaisen veronalennuksia vaativan hyvätuloisen, jokaisen yhteiskunnan elättejä arvostelevan piin kovan kapitalistin ja jokaisen oman elämäntapansa jalustalle nostavan suoriutujan tai moraalin vartijan pitäisi miettiä mitä pahimmillaan merkitsee se, jos yhä suurempi joukko ihmisiä putoaa tai päättää hypätä pois tiukkaan normiin pakottavan kilpailuyhteiskunnan oravanpyörästä.

No comments: